Mistä on kysymys, kun ei jaksa? Mitään.

Kun ei huvita aikä mikään tunnu onnistuvan tai kaikessa on huono vire?

Huonosta energiasta? Märästä, mädästä, joka kieppuu ja pyörii

umpinaista noidankehäänsä.

Mistä sitä tulee, mikä sitä voimistaa?

Sisältä, omasta mielestä ja ajattelusta, sillä on uskomaton voima.

Siispä on myös vastavoima, jolla energian virtaus oikenee,

tekee ne mutkat jotka kuuluukin, mutta pääsee sitten taas eteenpäin, ylöspäin, kohti ajatonta määränpäätään.

Niin se on, jo tätä kirjoittaessa ehkä märkyys ja mätänevyys vähän laimenevat.

Löytyy pilkahduksia, löytyy valoja ja värejä, innon siemeniä.

Ne samat pienet jalat ja kädet, vaativat sanat ja haluavat sylit,

ne voivat ottaa ja imeä, märäksi ja mädäksi.

Tai ne voivat valaa voimaa ja valoa niin kuin ei mikään muu maailmassa.

Niin se on, olemme keskellä ruuhkavuosia.

Olemme vain hiukan liian vanhoja elämään hiukan liian ruuhkaisia vuosia.

Joten energiat välillä happanevat. Kunnes niitä saa raikastettua.

 

On aika ottaa itseään niskasta kiinni

ja ravistaa, omskakas.

Noin, jospa nyt suoni aukeaa ja tarinaa pulppuaa.

 

Olen uuden ja tuntemattoman edessä, tai osittain jo sen sisällä.

Olen heittänyt pois turvaköydet, renkaat ja liivit.

Nyt olen omillani, uteliaana ja innoissani

mutta kauhusta kankeana.

Siis täytynee taas opetella venyttelemään!

Ei riittänyt, että vaihdoin turvatun työn yrittäjän arkeen.

Piti myös ruveta järjestämään pääkopan sisustaa,

koko maailmankuvaa, käsitystä ihmisistä, elämästä ja maailmankaikkeudesta.

Ei mikään vaatimaton projekti. Riittää tässä selvittelemistä joksikin aikaa.

Nyt vielä pakkaa mielenpäälle, että pitäisi ruveta kirjoittamaan. Jotain.

Mutta kun minä haluan tehdä valmista!

Enkä mitään kaaosta, joten vielä ei ole siis aika.

Ryhtiä tähän on kuitenkin tullut. Elämään ajatuksena, käsityksinä ja tietona,

kuin myös konkreettisena jonona valintoja ja ratkaisuja, joiden kanssa on jaksettava elää.

Uskon nyt, vihdoin, että minullakin on joku tarkoitus.

Sillä on merkitystä, että minä pohdin kaikkea tätä,

että olen osa jotain suurempaa prosessia, jolla viedään muutosta hiljalleen eteenpäin ja suuremmaksi.

Kun oman merkityksellisyytensä hyväksyy, seisoo vahvempana omilla jaloillaan

ja pystyy tietoisemmin valitsemaan, mihin lähtee ja mihin ei.

Siinä olen nyt. Luulisin ainakin niin. ;)

 

En tiennyt, että sielu voi mennä näin rikki. En tiennyt, että jäljet voivat olla niin syvät. En todella ymmärtänyt, että kannamme jokaista elettyä hetkeä mukanamme. Vaikka tiesin sen kaiken, en silti ymmärtänyt. Nyt sen sitten tajuan. Koen ja kannattelen.

Epäonnistumisesta voi syntyä uutta ymmärrystä joka kantaa ja vie kohti voimaantumista. On vain vaikea osata ja oivaltaa, kun tuntuu särjetyltä. On vaikea olla avoin ja ihmetellä, kun tarve olisi piiloutua ja nuolla haavojaan. Mutta koska sattumaa ei ole, tälläkin on tarkoituksensa ja merkitys, jonka oivaltaminen vain odottaa sopivaa aikaa.

Loitsuna voimaantumiseen täytyy olla roimasti kärsivällisyyttä, reilusti tahtomista, ripaus ilkikurisuutta ja suurenmoisesti uteliasta ihmetystä! Sitten vain kiepsahdellaan ympäriinsä ja uumoillaan, mitähän mikäkin oikein voisi tarkoittaa. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta pyrittävä on ja aina silloin tällöin vähän onnistuukin. Mitä enemmän pystyn olemaan avoinna ja uteliaana, sitä paremmin saan sieluani paikkailtua, sen vähemmän haavat kirvelevät ja saavat mieleni epätoivoiseen kierteeseen. Joten, kivusta huolimatta, pyritään päin sitä itseään, elämää.

Kiitos oivalluksista, kiitos ihanasta ystävästä, kiitos hyvistä ymmärryksen ja tyyneiden hetkistä. Kiitos konkretiasta ja abstraktiosta, molempia tarvitaan. Kiitos kehittyvästä kyvystäni yhdistää tieto, ratio ja ymmärrys tunteisiin, kokemuksiin ja tahtomiseen. Kiitos.

Puoli vuotta on mennyt heikun keikun, ilman yhtään loitsua. Ja sitten Veeruska fanttinen tuli ja muistutti; ai ai Veeruskaa, minua ei saa kiusata, mutta meidän bogissa ei oo loitsuja!

Siispä, ajan loitsu, kesän voima, elämän kulun hillitön virta. Siinäpä se, miten sitä muotoilee?

Fanttiryhmä on levällään, perästä kuuluu kuten sanonta on. Se vuosi oli ja meni, nyt on mennyt jo puolet seuraavasta. Mikä oli matkan merkitys, mikä sen hinta? Omalla kohdallani olen vielä täynnä ihmetystä. Järki polveilee erinäisissä karikoissa, milloin ammatin, milloin egon milloin minkäkin vuoksi hädässä. Mutta mieli etsii ja ihmettelee. Yhä vakaammin aikoo vain ihmetellä, ei uskoa mihinkään. Ei kohta enää yhtään mihinkään. Miksi jokaisella on tarve lausua, tarve tuomita ja tarve arvostella? Miksei voida vain antaa olla? Siksi että tuntematon pelottaa, ymmärrän sen, mutta on se silti vain kummallista.

Jos päästän irti järjen kahleista, sovinnaisuudesta ja totutuista rajoista,

olen vapaa näkemään ja kokemaan, kuulemaan ja tuntemaan,

asioita, joista en ole osannut edes uneksia.

Ei väliä, mikä on toden totta, mikä vain minulle totta, mikä satua ja mikä unta.

Väliä on vain mahdollisuuksilla, tulevalla, tässä ja nyt olevalla.

Annan mielelleni voiman ja vallan, tehdä väkevä loitsu ja voimakas taika!

Saan sen loistamaan läpi universumin, soimaan halki taivaan ja läpi avaruuden iättömyyden!

Siinä on halu ja tuli, se loistaa ja pärskähtelee kuin tähtisadetikku. Oho, mistäs tuokin tuli? Se tuli sieltä, aikojen takaa ja elämän läpi. Ihanaa.

Kiitos.

Ei järjellä vaan tunteella, pää tyhjä, täysi polla.

Niin sitä pitäis antaa tulla, pelkkää virtaa, vihreä jolla.

Mikä jolla, mikä hiton jolla?

Nyt soi jo  Rappiolla, ei tässä jaksa olla.

Haittaako yskäni aisarin virtaa? Anna tulla, älä siitä piittaa.

Olen avoin kaikelle, mistä tahansa tulevalle.

Kädet käy ja sydän laukkaa, mä en tajuu, mun päätä paukkaa.

jos on asiaa, anna kuulua, tässä on kanava, tänään avoinna!

 

Kiitokset

on otsikko, okei, kiitos siitä.

Kiitos elämä, kiitos talvi, kiitos tuulellekin.

Olo on tyyni, siis kiitos siitä, pieni sana mut pitäis vaan riittää.

Kohta fanttilauma hajoaa, mutta jäljet tästä laumasta ei milloinkaan.

Reki, kivireki, on välillä ollut kiskottavana kun polkua on tallattu pitkänä jonona.

Vaeltava sielu tai liikkuva henki, se oli niin villiä ja vapaata, ei sitä olis voinut uskoa.

Pieniä askeleita, litteitä portaita on kuljettu ja sitten taas jättiharppauksin edetty.

Missä sykkii huumori ja pulppuaa nauru, siellä taatusti kuuluu Siriuksen laulu!

Yksi oivaltaa, toinen kadottaa, joku mukaansa tempaa jos meinaan joukon unohtaa.

Erehdyksiä ei oo, sattumia ei oo, virheet on sitä parasta, mitä elämällä on meille tarjota.

Tämä kaikki on vähän kuin satua, vaan silti niin totta ja niin tabua.

Koettu on, kuljettu on, polkujen sotku on mahdoton.

Sain olla mukana, ekassa kerrassa, ainutlaatuisessa.

Rajaton, ääretön, vallaton, vihreä virta.

Kiitos on hiljainen, kiitos on avuton, kiitos on.