En tiennyt, että sielu voi mennä näin rikki. En tiennyt, että jäljet voivat olla niin syvät. En todella ymmärtänyt, että kannamme jokaista elettyä hetkeä mukanamme. Vaikka tiesin sen kaiken, en silti ymmärtänyt. Nyt sen sitten tajuan. Koen ja kannattelen.

Epäonnistumisesta voi syntyä uutta ymmärrystä joka kantaa ja vie kohti voimaantumista. On vain vaikea osata ja oivaltaa, kun tuntuu särjetyltä. On vaikea olla avoin ja ihmetellä, kun tarve olisi piiloutua ja nuolla haavojaan. Mutta koska sattumaa ei ole, tälläkin on tarkoituksensa ja merkitys, jonka oivaltaminen vain odottaa sopivaa aikaa.

Loitsuna voimaantumiseen täytyy olla roimasti kärsivällisyyttä, reilusti tahtomista, ripaus ilkikurisuutta ja suurenmoisesti uteliasta ihmetystä! Sitten vain kiepsahdellaan ympäriinsä ja uumoillaan, mitähän mikäkin oikein voisi tarkoittaa. Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta pyrittävä on ja aina silloin tällöin vähän onnistuukin. Mitä enemmän pystyn olemaan avoinna ja uteliaana, sitä paremmin saan sieluani paikkailtua, sen vähemmän haavat kirvelevät ja saavat mieleni epätoivoiseen kierteeseen. Joten, kivusta huolimatta, pyritään päin sitä itseään, elämää.

Kiitos oivalluksista, kiitos ihanasta ystävästä, kiitos hyvistä ymmärryksen ja tyyneiden hetkistä. Kiitos konkretiasta ja abstraktiosta, molempia tarvitaan. Kiitos kehittyvästä kyvystäni yhdistää tieto, ratio ja ymmärrys tunteisiin, kokemuksiin ja tahtomiseen. Kiitos.