Puoli vuotta on mennyt heikun keikun, ilman yhtään loitsua. Ja sitten Veeruska fanttinen tuli ja muistutti; ai ai Veeruskaa, minua ei saa kiusata, mutta meidän bogissa ei oo loitsuja!

Siispä, ajan loitsu, kesän voima, elämän kulun hillitön virta. Siinäpä se, miten sitä muotoilee?

Fanttiryhmä on levällään, perästä kuuluu kuten sanonta on. Se vuosi oli ja meni, nyt on mennyt jo puolet seuraavasta. Mikä oli matkan merkitys, mikä sen hinta? Omalla kohdallani olen vielä täynnä ihmetystä. Järki polveilee erinäisissä karikoissa, milloin ammatin, milloin egon milloin minkäkin vuoksi hädässä. Mutta mieli etsii ja ihmettelee. Yhä vakaammin aikoo vain ihmetellä, ei uskoa mihinkään. Ei kohta enää yhtään mihinkään. Miksi jokaisella on tarve lausua, tarve tuomita ja tarve arvostella? Miksei voida vain antaa olla? Siksi että tuntematon pelottaa, ymmärrän sen, mutta on se silti vain kummallista.

Jos päästän irti järjen kahleista, sovinnaisuudesta ja totutuista rajoista,

olen vapaa näkemään ja kokemaan, kuulemaan ja tuntemaan,

asioita, joista en ole osannut edes uneksia.

Ei väliä, mikä on toden totta, mikä vain minulle totta, mikä satua ja mikä unta.

Väliä on vain mahdollisuuksilla, tulevalla, tässä ja nyt olevalla.

Annan mielelleni voiman ja vallan, tehdä väkevä loitsu ja voimakas taika!

Saan sen loistamaan läpi universumin, soimaan halki taivaan ja läpi avaruuden iättömyyden!

Siinä on halu ja tuli, se loistaa ja pärskähtelee kuin tähtisadetikku. Oho, mistäs tuokin tuli? Se tuli sieltä, aikojen takaa ja elämän läpi. Ihanaa.

Kiitos.