On aika ottaa itseään niskasta kiinni

ja ravistaa, omskakas.

Noin, jospa nyt suoni aukeaa ja tarinaa pulppuaa.

 

Olen uuden ja tuntemattoman edessä, tai osittain jo sen sisällä.

Olen heittänyt pois turvaköydet, renkaat ja liivit.

Nyt olen omillani, uteliaana ja innoissani

mutta kauhusta kankeana.

Siis täytynee taas opetella venyttelemään!

Ei riittänyt, että vaihdoin turvatun työn yrittäjän arkeen.

Piti myös ruveta järjestämään pääkopan sisustaa,

koko maailmankuvaa, käsitystä ihmisistä, elämästä ja maailmankaikkeudesta.

Ei mikään vaatimaton projekti. Riittää tässä selvittelemistä joksikin aikaa.

Nyt vielä pakkaa mielenpäälle, että pitäisi ruveta kirjoittamaan. Jotain.

Mutta kun minä haluan tehdä valmista!

Enkä mitään kaaosta, joten vielä ei ole siis aika.

Ryhtiä tähän on kuitenkin tullut. Elämään ajatuksena, käsityksinä ja tietona,

kuin myös konkreettisena jonona valintoja ja ratkaisuja, joiden kanssa on jaksettava elää.

Uskon nyt, vihdoin, että minullakin on joku tarkoitus.

Sillä on merkitystä, että minä pohdin kaikkea tätä,

että olen osa jotain suurempaa prosessia, jolla viedään muutosta hiljalleen eteenpäin ja suuremmaksi.

Kun oman merkityksellisyytensä hyväksyy, seisoo vahvempana omilla jaloillaan

ja pystyy tietoisemmin valitsemaan, mihin lähtee ja mihin ei.

Siinä olen nyt. Luulisin ainakin niin. ;)